Olen viime päivinä tuntenut haikailevani jotain epämääräistä. Tuntuu siltä, että jotain vähän tekisi mieli, mutta en tiedä, mitä se on. Jotain. Kun istun hiljaa ja kuuntelen, huomaan, että haikailu tuntuu päässä. Mielikö se siellä kaipaa jotain uutta virikettä? Ovatko tutut kuvioni käymässä jälleen liian tutuiksi, olisiko aika nostaa ankkuri ja lähteä taas seilaamaan? Sillä tavoinhan ihmismieli toimii: se haluaa aina uutta pureskeltavaa ja aktiviteettien puutteessa se hermostuu. Tuttuus, tasaisuus ja hiljaisuus käyvät pitkään jatkuessaan ahdistaviksi ja mielen valtaa tylsistyminen.
Hengenheimolaiseni Sherlock saa hepulin, kun hänellä ei ole juttua työn alla. Loistavassa The Hounds of Baskerville -jaksossa hän ilmestyy ovesta verisenä, hengästyneenä, harppuuna kädessään, ja tiuskahtaa: "Well, that was tedious." Seuraavaksi hän kaahottaa edestakaisin olohuoneessa, aamutakki hulmuten ja harppuuna ojossa, ja tuskailee, kun uutiset, sähköposti ja John tuovat hänen eteensä pelkkiä tylsiä, tavallisia aiheita, ei mitään, mikä hänen vaativaa mieltään tyydyttäisi. Tupakkaa, sitä hänen olisi hätäänsä saatava, mutta John on kallio, eikä taivu Sherlockin painostuksen alla. Mrs Hudson -parka joutuu tylsistyneen Sherlockin vimmaisen havainto- ja päättelytykityksen kohteeksi, ja saman kohtelun saa hetkistä myöhemmin paikalle saapunut potentiaalinen asiakas, hermostunut Henry Knight (joka alkuperäisessä tekstissä oli muuten nimeltään Sir Henry - sarjan käsikirjoittajien, Mark Gatissin ja Steven Moffatin väläykset ovat kyllä kutkuttavan riemastuttavia! Sir -> Knight, tajusittehan?) Mutta kun Sherlock innostuu Henryn tapauksesta ja päättää lähteä Dartmooriin, ei tupakka enää houkuttele. Eräässä toisessa jaksossa Sherlock ammuskelee aikansa kuluksi seinään. Kun on tarpeeksi tylsää, on mielen pakko tarrautua mihin tahansa eteen tulevaan pelastavaan oljenkorteen, vaikka miten pieneen.
Ja pelastavia oljenkorsiahan on tarjolla joka lähtöön. Jos seinään ammuskelu ei nappaa, niin aina voi selailla facebookia, shoppailla, syödä suklaata tai mennä baariin. Tai voi hamuilla jotain uutta harrastusta, varata matkan tai ryhtyä elämäntaparemonttiin. Olin taannoin läkähtyä nauruun, kun eräs facebook-kaverini valitti tylsää oloaan. En ollut lukenut kaikkia hänen saamiaan kommentteja, näin vain viimeisen, jossa ehdotettiin pesukoneen nukkasihdin tarkistamista (sittemmin kyllä selvisi, että keskustelu oli jo kulkeutunut tylsyydestä kotitöihin). Mutta miksei, ainahan sitä voi vaikka tarkistaa, onko nukkasihti tukossa, jos kovin tylsäksi olo käy! Kiitos asianosaisille :)
Olen viime aikoina tehnyt havaintoja myös omista peloistani. Pelko liittyy aina siihen, että pelkää menettävänsä jotain tärkeää: läheisen, terveyden, työpaikan, turvallisuuden, rahat tai hengen. Mieli hoksaa jonkin asian, joka saattaa mennä pieleen, tarttuu siihen ja alkaa välittömästi kerätä lisämateriaalia sen tueksi. "Muistatko silloinkin, miten pahasti silloin kävi, kun... ja naapurin rouvallekin kävi niin... ja olisi voinut käydä vielä niinkin... mieti vähän!" se kuiskuttaa. Pelokas mieli havaitsee ympäristöstäkin vaaran merkkejä: yhtäkkiä lehdissä ja telkkarissakin puhutaan juuri siitä, mikä nyt pelottaa. Pelko paisuu ja paisuu ja tuntuu kehossa. Pallean kohdalla on kylmä tyhjyys, henkeä ahdistaa, otsa menee pysyvästi ryppyyn ja koko olemus käpertyy pieneksi.
Pelot pitää kohdata, sanotaan. Aina ei kyllä ole lainkaan selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Pelkohan on myös luonnollinen ja tarpeellinen tunne, joka varoittaa meitä vaarasta. Ei siis missään tapauksessa kannata suinpäin rynnätä hyppäämään sillalta pää edellä alas, jos pelkää korkeita paikkoja. Tällaista toimintaa kutsutaan kontrafobiseksi, ja niin toimiessaan ylittää väkisin omat rajansa ja pakottaa itsensä tekemään jotain, josta koko sisäinen hälytyssysteemi menee punaiselle. Ei hyvä. Kyllä pelkoaan kannattaa kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään sen alkuperä. Pienin askelin voi sitten lähestyä pelottavaa asiaa. Mitä enemmän pelkoa herättävään asiaan tutustuu, sitä enemmän kasvaa itseluottamus ja sen myötä rohkeus. Pelkkä usko ei riitä, vaan tarvitaan kokemus siitä, että minä selviän, minulla on kaikki tarvittavat resurssit itsessäni selvitäkseni tästä. Se on oivallinen vastalääke pelolle.
Pelkoaan kannattaa hoitaa, sillä sen vallassa tehtyjä päätöksiä saattaa myöhemmin katua. Paniikkinappulan painaminen jääköön vihoviimeiseksi keinoksi. Aina ei pelkoaan kuitenkaan pysty selättämään järkeilyllä tai siedättämisellä. Pelko on niin irrationaalinen tyyppi, että se ei tokene, vaikka kuinka järkevästi asian itselleen selittäisi. "Mutta jos kuitenkin...", se inttää. Silloin voi tehdä jotain sellaista, joka on niin vastoin kaikkea oppimaamme, että se voi tuntua täysin absurdilta ajatukselta: voi mennä pitkäkseen sohvalle ja tuntea, kuinka pelko rytisee kehossa. Mitään ei tarvitse tehdä, ainoastaan maata hiljaa ja antaa pauhata. Voi olla Buddha. Pelko on kuitenkin vain tunne, joka meissä tapahtuu, se ei ole me. Sitä voi tarkkailla kaikessa rauhassa, sillä aikanaan se kyllä laantuu ja pää selkenee. Muistettakoon silti, että Buddhakaan ei käy makaamaan vaan ottaa jalat alleen, jos kadulla lähestyy auto kovaa vauhtia!!
Samalla tavoin voi suhtautua tuohon kyllästyneeseen, "jotain" haikailevaan mieleen. Sen sijaan, että tukahduttaa nousevan tarpeensa kiirehtimällä vaatekauppaan, voikin antaa tunteen olla. Jos se kumpuaa jostain todellisesta tarpeesta, niin usko pois, se tarve kannattaa kuulla ja ottaa tosissaan. Tunnetta täytyy tosin sietää sen aikaa, että sen todellinen syy tulee esiin. Mutta sitä ei kuule, jos on jo suu täynnä suklaata.
"I need a case! Oh GOD!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti